keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Matkalle...ei...kyllä...ei...ehkä...Yes!

Aina, alinomaa, jatkuvasti on halu lähteä matkalle. Unelmointia. Vaihtoehtojen etsintää. Tutkimusta. Innostusta. Suunnittelua ainakin neljän matkan verran. Suuri halu. Vaihtelua. Kokemuksia. Näkemyksiä. Erilaista elämää. Tarkkailua. Uusia kuvia, uusia mielialoja... Ja niin on matka hankittu, aika varattu...Odotusta...Seesteinen vaihe...Harkintaa...Sitten seuraa katumus. Miksi ? Rahaa palaa. Turvallisempaa kotona, tutut paikat, päiväohjelma selvä. Pankkitili nousuun. On kirjoja ja on tv, elokuvia, joissa samoja, vielä kaukaisempia paikkoja. Vielä erilaisempia ja monipuolisempia näköaloja. Monia satoja matkoja yhden hinnalla. Miksi varasinkaan matkan? Ei olisi sittenkään pitänyt...Mutta tehty mikä tehty. 

Koittaa matkaan lähdön hetki ! Hieno homma! Hyvä, että tuli tehtyä päätös. Yksi elämä, monta matkaa, monta kokemusta...Eikä koskaan, ei ikinä ole tähän päivään mennessä jälkeenpäin kaduttanut ne matkat, jotka on tullut tehtyä, vaikka matkalla on joskus ollut mieli toinen. Siis tänä vuonna enemmän matkoja kuin koskaan...Ensi vuonna vielä enemmän jos henki pihisee !

Birgitta Boucht on kiteyttänyt kirjassaan "Kiihkeä, palava katse" erinomaisesti ajatukseni matkustamisesta : "Matkustaminen on toimintaa, johon pakottaudun, jota kadun hartaasti ja josta en ehdottomasti voi kieltäytyä. "

                             Kuvat otettu Salmin ortodoksikirkon lähellä Venäjällä.



perjantai 30. marraskuuta 2012

Oblomovilaisuus, ihana saamattomuus...mutta...

Arvostan kissojen elämäntyyliä yhtä paljon kuin hiihtäjätärlegenda Marja-Liisa Kirvesniemi arvostaa luistavia suksia. Kissojen elämään sain perehtyä syvällisesti Puerto de la Cruzin verkkaisessa ilmapiirissä. Arvostukseni kohteena on myös venäläinen kirjailija Gontsarov ja hänen luomansa käsite oblomovilaisuus. Pidän myös Volter Kilven "seikkailuromaanista" Alastalon salissa. 

Mutta vaikka seuraamallani Puerton kissalla oli kissanpäivät ja vaikka hänelle kannettiin ruokaa eteen enemmän kuin kellekään asunnottomalle koskaan tässä maailmassa on kannettu, niin siitä huolimatta tuli hetkiä jolloin kissani piristi päiväänsä tekemällä jotain odottamatonta. Olen kissan kanssa samaa mieltä, että aina pitää elämässä olla jotain salaperäistä, yllättävää, joka kimpoaa raketin lailla ulos arkipäiväisestä olotilasta. Ja hetken toiminnan jälkeen on taas syytä vaipua ihanaan toimettomuuteen. Eihän rivossa, julkeassa ja kaikenpaljastavassa alastomuudessakaan ole mitään kiinnostavaa, jos toiminta on jatkuvaa piehtarointia alatyylisten ilmausten viidakoissa. Jos kaikki palastetaan heti, brutaalisti ja yhtenä jatkumona, niin mielenkiinto katoaa melko pian. Kuka jaksaa seurata esimerkiksi BB-talon typeriä touhuja muutamaan kertaa enemmän ? Ethän sinä ainakaan? 

Yhtenä kauniina iltana auringon alkaessa laskeutua, Puerton kissani huomasi kadulle laskeutuvan amiraalin. Jokainen lihas jännittyi kireäksi kuin jännitetty jousi. Katse tiukasti eteen. Vaaniminen, loikka, nopea isku. Amiraali jäi käpälän alle. Kissa haisteli, ei tuntunut hyvälle, päästi rispaantuneen amiraalin lentoon. Hän antoi amiraalille synnit anteeksi, oli armollinen. Kissa tiesi tehneensä päivän työn parissakymmenessä sekunnissa,  palasi verkkaisesti iltaunille jyrkänteen kivikaiteelle suupieliään lipoen. Sain hyökkäystilanteesta kymmenen kuvan sarjan aina vaanimisesta perhosen vapautumiseen asti, mutten tietenkään  aio paljastaa kaikkia kuvia, vain iskemisen hetken. Jotain pitää jäädä salaisen verhon taakse.




tiistai 27. marraskuuta 2012

Terveiset ulkomailta !

Tuli piipahdettua Teneriffalla Puerto de la Cruzissa. Oli paljon mielenkiintoisempi paikka kuin kotisohvan nurkkaus. Viikkoon en katsonut telkkaria, enkä roikkunut sekuntiakaan netissä. Aika kului silti kiitettävän nopeasti, ja elämä lyheni kuin siivillä.

Puerto on hieno paikka ja kätevästi pääsi perille suoralla lennolla Turusta. Enemmänkin eläkeläisten paikka kuin menomesta. Mutta kuvattavaa riitti. Kasveja, eläimiä, perhosia, liskoja, maisemia, kulttuuria ja eritoten ihmisiä eri tilanteissa. Kuvasin enkelikin, joka pummasi ohikulkijalta tulta tupakkaansa, pisti siipensä kaidetta vasten ja veteli savuja. Aski oli toisessa kädessä ja siinä luki : "Fumar mata " eli "Tupakointi tappaa". Enkeliä se ei ilmeisesti tarkoita. 

Teide ja jumalan sormi
Puerto de la Cruz
Playa de Martianez
Kilpikonnat Jardin Botanicossa
Monarkki
Teiden huippu 


torstai 15. marraskuuta 2012

Liian pitkä elämä


Jos on aina saatanallinen kiire, aika kuluu nopeasti ja elämä on silloin kuin  hujauksessa ohi. Elämä on lyhyt.

Mutta kun ei ole mitään tekemistä, aika ei tahdo kulua sitten ei niin millään. Elämä tuntuu tosi tylsältä ja pitkältä. Alkaa jo pikku hiljaa kyllästyä tähän koko touhuun, että kyllä tätä on jo tarpeeksi tullut nähtyä. Joka suunnalta. Ei ole enää mitään koettavaa. 

Oikeastaan siis on hyvä juttu, kun ei ole mitään tekemistä. Elämälle tulee yllättäen pituutta. Olet saavuttanut uuden, ylimmän tason elämästä, tunnun ikuisesta elämästä. Olet kokenut valaistumisen kuin Buddha aikoinaan.

Tämä aamuna minä olin saavuttanut tämän valaistuksen tilan, joten otin kameran käteeni ja kuvasin aamupäivällä kärpässienen. Kärpässienilajeja on Suomessa ainakin 24.  Tämä voisi olla rusokärpässieni.






keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Pimeätä

Alkaa olla se aika vuodesta, että mieli kaivautuu kaksi metriä maanpinnan alle. Sataa, sumua, pimeätä. Ei SE osaa päättää, onko talvi vai syksy. Pitää alkaa tähyillä äkkilähtöjä. Onneksi Turustakin pääse suorilla lennoilla mm. Kanarialle.  Mielessä kirkkaana  kevättalven reissu Madeiralle. 

Tänään postitäti toi lapun, että voi hakea postista  Vuoden luontokuvat 2012 kirjan. Viides kerta kun sain kuvani läpi. (1998, 2002, 2009, 2011 ja 2012)
http://www.bookplus.fi/kirjat/vuoden_luontokuvat_2012-19230712


Kaksi videopätkää laskeutumisesta Madeiran lentokentälle:

1) Leike, Madeira näkyvissä          2)Leike, kiitorata lähestyy




Kuvat Madeiran pääkaupungista Funchalista maaliskuulta.





sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Vielä hengissä

1990- luvun taitteessa asuimme perheeni kanssa Kiukkaansaaressa, jonne oli kesällä liikuttava veneellä ja talvella jäätietä pitkin. Rospuuttokelejä varten meillä oli hydrokopteri. Noin 100 hehtaarin saaressa ei tuolloin asunut muita. 
   Ennen meitä saaristotilalla asui perhe, vanha pariskunta ja heidän keski-ikäinen poikansa. Olivat tehneet uuden vuolukiviuunin, jossa oli kaksoispellit, ettei lämpö karkaisi harakoille, kun pellit sulkee. Eräänä iltana tullessaan kansalaisopiston piiristä perheen poika löysi vanhempansa häkään kuolleena. Tapauksen jälkeen poika porasi uunipelteihin  kaksoisreiät. Jokunen vuosi tuon tapahtuman jälkeen poika sai sairaskohtauksen ja hukkui läheiseen matalaan lahteen. Ostimme saaritilan, asuimme saaressa kolmisen vuotta, kunnes myimme tilan eläkkeellä olevalle lentokapteenille ja muutimme Perniöön. Lentokapteeni osti myös hydrokopterin. Eräänä syyspäivänä, kun salmi oli saanut jääpeitteen, hän yritti venettä edellään työntämällä päästä saaren. Ylitys jäi yritykseksi.  Hän hukkui. Hydrokopteri oli käyttämättömänä venevajassa. Me selvisimme saaresta ja olemme hengissä, vielä.


Ensimmäisessä kuvassa taustalla näkyy saaritila. Toisessa kuvassa on vanha riihirakennus ja takana peltinen venevaja. 



lauantai 10. marraskuuta 2012

Jostakin on aloitettava. Rohkeasti vain...

No niin. Alussa oli sana. Huomenna lisää. Eikä minulla ole muuten mitään ajatusta olla uusien kuvien armoilla. Pidän kierrätystä hyvänä aatteena. Tulee vanhoille kuville käyttöä.